SURULLISTA

On aikoihin eletty kun meikäläinen kirjoittaa ajatuksiaan viikonloppuna ajetun F1 GP:n jälkeen, missä kaksi suomalaista nousi palkintopallille ja tarinan otsikoksi valitsen sanan ”surullista”. Näin on maailma ja erityisesti F1-maailma muuttunut viime vuosina. Kun aikanaan, tarkemmin syksyllä 1989 JJ Lehto, alias Jyrki Järvilehto, ajoi Jerezissä, Euroopan GP:ssä Onyx-Fordilla, 17. lähtöruutuun, veikkasimme ystävien kanssa, että ”nyt on kaikki mahikset ajaa pistesijoille”! Silloin olimme erittäin innostuneita, koska mahdollisuudet näyttivät hyviltä. No, se kisa päättyi JJ:ltä keskeytykseen  20. ajetun kierroksen jälkeen 12. sijalta.

Nyt, Saksassa, Hockenheimin radalla Valtteri Bottas ajoi toiseksi ja Kimi Räikkönen kolmanneksi ja olin vähän surullinen. En tulosten takia vaan siksi, että kisan kuluessa tuli selväksi, että molemmat suomalaiset kuljettajat ovat talleissaan kakkoskuskin asemassa, eli tekevät töitä sen eteen, että ykköskuskit pärjäävät mahdollisimman hyvin. Eli toisin sanoen, jos ykköskuskit ovat kisassa mukana ja kakkoskuskit heidän edellään niin, että välissä ei ole vastustajia, niin aina enemmin tai myöhemmin tulee kehotus päästää ykköskuljettajat ohi parempien pisteiden kimppuun. Näin se on nyt ja siksi olen surullinen.

Kilpailun voittaja, Lewis Hamilton ajoi hienon kilpailun ja voitti vaikka starttasi kisaan 14. lähtöruudusta aika-ajon hydrauliikkaongelmien takia. Voitosta hän saa toki kiittää Ferrarin Sebastian Vetteliä joka 16 kierrosta ennen ruutulipun heilahdusta ajoi johtopaikalta radalta ulos sateen kastelemalta radalta. Myös Hamilton törmäsi ongelmiin kun radioyhteys varikon ja hänen välillä meni kilpaa huutamiseksi. Hamilton ei tiennyt pitikö mennä varikolle vai ei ja se johti siihen että hän oli menossa jo varikolle, kun sitten päättikin palata radalle ja jatkaa ajamista. Näin tehdessään hän ylitti rajat joita ei sääntöjen mukaan saisi ylittää. Lähes kaikki odottivat siitä britille vähintään viiden sekunnin aikasakkoa. No, aikasakkoa ei tullut vaan pelkkä nuhtelu. Vähän naurettavaa. Varsinkin kun on olemassa ennakkotapauksia joissa on lätkäisty aikasakkoja ja lähtöruuturangaistuksia vastaavista rikkeistä. Tällainen tuomarityöskentely tekee minut…surulliseksi.

Kisan jälkeen Hamilton lausui tunteneensa ”Jeesuksen läsnäolon ja sen olleen vastaus hänen rukouksiinsa”. Lisäksi Hamilton kehui kilpailua ja ajamista siinä yhdeksi hänen parhaistaan, ikinä. Well, well, olisiko lausunto ollut samanlainen jos Vettel ei olisi liukastunut rengasvalliin, vaan ajanut Ferrarillaan kilpailun voittajaksi? Hamilton ei ole ainoa joka on julkisesti sanonut korkeimpien voimien auttaneen häntä ajamisessaan. Edellinen jonka minä hyvin muistan oli Ayrton Senna. Eiköhän kummankin kuljettajan kohdalla ole ollut kysymyksessä vain äärimmäisen kehittynyt kilpa-auton ajamiseen liittyvä taito. Silloin kun joku alkaa luottamaan näinkin vaarallisessa työssä korkeampiin voimiin, se tekee minut…surulliseksi.

f1-german-gp-2018-race-winner-lewis-hamilton-mercedes-amg-f1-celebrates-on-the-podium
Hamilton ja Jeesus

Se, että Hamilton nousu voittajaksi, vaikka aloitti kilpailun 14. lähtöruudusta osoitti vain sen, että sarjassa on kaksi tallia, Mercedes ja Ferrari, jotka voivat lähes kaikissa kisoissa nousta palkintopallitaisteluun, vaikka aloittaisivat kilpailut kaikkien muiden takaa. Niin ylivoimaisia ne ovat kaikkiin muihin verrattuna. No, Red Bull voi jonkin verran tätä väittämää perustellusti arvostella, mutta näin se pitkälti on. Monaco lienee ainoa rata missä kaikkien muiden takaa starttaamalla jopa Ferrari ja Mercedes ovat vaikeuksissa. Mutta se onkin Monaco…rata jolla ei voi ohittaa. Tämäkin kahden tallin ylivoima tekee minut surulliseksi.

S Marchionne 2018

Sergio Marchionne

Todellista surua tunsin myös kun kuulin Ferrarin ja FIAT:in johtajan, Sergio Marchionnen, 66, sairastuneen äkillisesti niin vaikeasti, että hänen piti välittömästi lopettaa työnteko. Ikävä muistutus taas kerran siitä, että mikään ei jatku ikuisesti, vaikka niin herkästi me kaikki tunnumme niin ajattelevan. Surullinen juttu.

Mainokset

TARINA KUVAN TAKANA, OSA 3

Kaudella 1999 Michael Schumacher kilpaili Ferrarilla neljättä kauttaan ja nyt näytti siltä, että hän olisi kauden alun jälkeen menossa ensimmäistä kertaa kohti maailmanmestaruutta Ferrarin kuljettajana. Britannian GP oli kauden kahdeksas osakilpailu ja siinä Schumacher ajoi ulos ensimmäisellä kierroksella, katkaisten ulosajossa jalkansa (sääriluu). Tallin päällikkö, Jean Todt, ymmärsi heti, että hän tarvitsi Schumin tilalle korvaavan kuljettajan. Ensin hän mietti Minardilla ajavia, Ferrarin ”varamiehiä”, Luca Badoeria ja Marc Genetä, mutta ei lämmennyt ajatukselle. Sen sijaan hän tiesi, että Mika Salo oli vapaana ja että suomalainen oli ihan yhtä hyvä kuski kuin Mika Häkkinen, joten ei kun soitto Salolle. Se soitto johti sopimukseen jonka pituus määräytyisi Schumin sairasloman perusteella.

Ensimmäinen kisa Schumin loukkaantumisen jälkeen ajettiin Itävallan A-1 ringillä (nykyisin Red Bull Ring) ja siinä kisassa pikavalmistautumisen jälkeen Salo onnistui ajamaan vain sijalle yhdeksän. Toinen kisa Saksan Hockenheimilla 1.8.1999, meni paremmin. Mika Häkkisen keskeytettyä kisansa johtopaikalta renkaan hajoamiseen, johtoon siirtyi Mika Salo Ferrarilla, perässään Ferrarin Eddie Irvine, joka oli nyt noussut Maranellon valtiksi ja tittelin tavoittelijaksi. Kuten odottaa saattoi Mika Salo joutui päästämään Irvinen ohitseen ja voittoon, Salon tyydyttyä kakkostilaan, vain sekunnin Irvinelle hävinneenä. Tosiasia on se, että Salo olisi kevyesti voittanut kisan jos olisi saanut sen tehdä. Niin paljon nopeampi hän oli kuin Irvine. Kolmanneksi kisassa ajoi Jordanin Heinz-Harald Frentzen.

Kuvassa Frentzen, Jacques Villeneuve ja Mika Salo kisan päätyttyä. Villeneuve keskeytti kisan jo ensimmäisellä kierroksella kolaroidessaan  Sauberin Pedro Dinizin kanssa. Siksi kanadalainen oli kerinnyt jo vaihtamaan ajoasun pois, kiirehdittyään onnittelemaan ystäväänsä Mika Saloa hienosta kilpailusta. Miehistä tuli hyvät ystävät Japanin kisavuosien aikana.

Salo ajoi kuusi kilpailua Ferrarilla ja vaikka Ferrari teki kaikkensa jotta Irvinestä olisi tullut maailmanmestari, niin ei käynyt. Mestaruuden otti Mika Häkkinen, jolle se oli toinen perättäinen.

 

STORY BEHIND THE PHOTO, PART 3

1999 season was Michael Schumacher’s fourth as an Ferrari driver, and after strong start to the season, he was well on his way towards the 1999 title. The British GP was 8th GP that year and after the start, he went off the circuit during the first lap and broke his leg. Team principal, Jean Todt (present FIA chairman) understood immediately that now he needed someone to take Schumi’s place in the following races. First he was thinking of Ferrari’s reserve men, Minardi drivers Luca Badoer or Marc Gene, but he felt that they were not fast and strong enough. However, he knew that Mika Salo, who was in his mind just as good driver as Mika Häkkinen and most of all he was available, so he called Salo. That call lead to a contract and the length of it was depending on Schumi’s recovery,

First race after the British GP was Austrian GP at the A-1 Ring in Spielberg. With almost no preparation for racing with Ferrari, Salo finished disappointing ninth. The second race, German GP on 1st of August in Hockenheim went much better. After 25 laps, with Mika Häkkinen leading the race with McLaren-Mercedes, one of his tires blew up and Mika Salo took the lead with Ferrari. Eddie Irvine was then running right behind Salo. Soon Salo got the “phone call” from Todt, asking him to let Irvine past him, as the Irish man was truly fighting for the championship. Well, Irvine won the race, Salo was second and Heinz-Harald Frentzen, with Jordan-Mugen-Honda third. It would have been easy victory for Salo, if Ferrari would have let him to do it. Salo was so much quicker than Irvine that day.

In this photo Frentzen (left), Jacques Villeneuve and Mika Salo are together after the race. Villeneuve had already changed his clothing as he had an accident on the first lap with Sauber’s Pedro Diniz. He just wanted to celebrate Mika’s fine race as he was a good friend to Mika. They became good friends while racing in Japan in early 90’s.

Salo drove six races with Ferrari and even though he did everything to help Irvine in a fight against Mika Häkkinen, it was Häkkinen who in the end got the title. It was Häkkinen’s second world title.